Work work

Tällä viikolla alkoi työharjoittelu koulussa. Koulu on peruskoulu, jossa on 6-15 vuotiaita lapsia. Opiskelijoita koulussa on noin pari sataa. Koulu sijaitsee köyhällä alueella, joten koulun lapset ovat köyhistä perheistä ja suurimman osan vanhemmat ovat vankilassa, käyttävät tai myyvät huumeita tai itseään saadakseen elantonsa. Osalla heistä on myös luvattomasti maassa ja tekevät pimeästi töitä. Koulussa on niin kantaväestöön kuuluvia lapsia kuin romanilapsia. Ohjaajani kertoi, että suurin osa romanilapsista keskeyttää peruskoulunsa ennnen 15 vuoden ikää, sillä heidän kulttuurissaan naimisiin mennään hyvin nuorena ja aletaan elämään perhe elämää. Monen lapsen vanhemmatkin ovat keskeyttäneet koulunsa, joten heistä ei ole kovin paljoa apua koulunkäynnin edistämiseksi. Lapset tekevät koulujuttuja ainoastaan koulussa eivätkä ota kirjoja kotiin, koska kotona ei ole ketään joka auttaisi eikä tilaa tehdä läksyjä. Koulun henkilökunta yrittää saada lapset pysymään koulussa mahdollisimman pitkään, jottei köyhyys jatkuisi, vaan lapset saisivat koulutuksen ja tätä kautta töitä. Ohjaajani kuitenkin sanoi, että se on melko vaikeaa, joten tärkeimpänä asiana he pitävät sitä, että lapset oppisivat edes lukemaan ja kirjoittamaan. Ohjaajani lisäksi tapasin koululla muutaman opettajan, jotka tosin eivät puhuneet englantia. Ohjaajani kertoi, että he tekevät yhteistyötä monien eri tahojen kanssa kuten lastensuojelun, sosiaalityöntekijöiden, poliisin ja perhetyön kanssa. Ohjaajani työnkuvaan kuuluu myös kotikäynnit perheissä ja jos paikka on vaativa, käynnille mennään pareittain. Koulussa työskentelee myös romaanikulttuuriin perehtynyt henkilö. Tällä viikolla olemme menossa käymään kotikäynnillä. Ensimmäinen päiväni koulussa oli aivan ihana. Sain lapsilta todella hyvän vastaannoton, joka lämmitti mieltä kovasti. Harjoittelun alku oli ihan erilainen kun esim. silloin kun aloitin kuraattori harjoittelun Suomessa. Lapset tulivat heti juttelemaan kaikkea ja kyselemään kuka olen ym. Vähän harmitti ettei meillä ollut yhteistä kieltä. Onneksi ohjaajani kuitenki tulkkasi joitakin asioita ja oli ihana huomata ettei yhteisen kielen puute kuitenkaan vaikuttanut asiaan kovin paljoa. Välitunnilla pelasin lasten kanssa lentopalloa ja elekieltä käyttäen ymmärsimme toisiamme aika hyvin. He opettivat minulle myös muutaman sanan unkariksi ja halusivat kovasti näyttää ja kertoa omia asioitaan minulle. Jotenkin ensimmäisen päivän jälkeen aloin kovasti ajattelemaan sitä, kuinka erilaista elämää ihmiset voivatkaan elää. Lapset olivat niin iloisia ja myönteisiä, ettei ikinä olisi arvannut että heillä on melko vaikeat kotiolot. Pidän harjoittelupaikastani erittäin paljon, mutta tiedän, ettei työ siellä ole helpoimmasta päästä. Lasten kohtalot saattavat jäädä mietityttämään, koska lapset ovat jotenkin niin viattomia että ei haluaisi kenenkään joutuvan elämään tiettyjen asioiden parissa.